Valmentajan rooli drop outissa: keep in mahdollistaja?

30.6.2017


Ensimmäinen drop out hanketta koskeva tekstimme raapaisi pintapuolisesti niitä tekijöitä, joihin tutkimusten mukaan kannattaa panostaa kiinnittääksemme nuoria entistä paremmin seuroihin, urheiluun ja liikuntaan.

Monet alueen seurat ovat olleet erittäin kiinnostuneita aiheesta ja lähteneet yhteistyöhön Hämeen Liikunta ja Urheilu ry:n kanssa drop outin ehkäisemiseksi. Kiitos siitä!

Järjestämme seurojen kanssa vuosien 2017 - 2018 aikana maksuttomia koulutus- ja keskustelutilaisuuksia muun muassa vanhemmille, valmentajille ja seurajohdolle aiheesta. Jos haluatte seurana mukaan hankkeeseen tai haluat muuten vaan jakaa ajatuksia aiheesta, niin ota yhteyttä allekirjoittaneeseen. Jutellaan lisää ja mietitään käytännön kehittämistoimenpiteet yhdessä!

 

Tässä tekstissä avataan hieman valmentaja-valmennettava suhteen merkitystä ilmiön kannalta, aiheen käsittelyä jatketaan yhteisissä tilaisuuksissa. Mitkä on siis valmentajan mahdollisuudet olla keep in mahdollistaja drop outin sijasta? Melkoisia sanaleikkejä, mutta drop out -käsite on jo yleisesti niin tuttu, että nyt on aika ottaa konkreettisempi tarttumapinta ilmiöön ja miettiä positiivisen vaikuttamisen mahdollisuuksia:
Mitkä valmennukselliset tekijät mahdollistavat osaltaan motivoitumisen ja kiinnittymisen urheiluun? Jotta pääsemme kehittämistyöhön käsiksi, niin on nostettava esiin kahdenlaisia joko–tai ajatuksia, joihin usein seuratoiminnan ja valmennuksen arjessa törmää, joista meidän tulisi kiivetä yli kehittyäksemme.

Asia 1) joka ei ole joko–tai vaan sekä–että

puoli a)
Ensinnäkin teemme jo nyt seuroissa monessa suhteessa loistavaa valmennustyötä: lajisubstanssin valmentamista, urheiluvalmennusta, taitojen valmennusta ja yleistä kasvatustyötä. Lisäksi tätä työtä tehdään usein omalla vapaa-ajalla hyvin pyyteettömästi, yleistä hyvää palvellen. Iso hatunnosto.

puoli b)
Useissa tutkimuksissa todettuja faktoja ei voi unohtaa: suurin osa nuorista lopettaa urheilun teini-iässä ja suurelle osalla lopettaneista valmentajasuhteen laatu on merkittävä tekijä lopettamispäätöksessä.

Ratkaisu:
Kehittyäksemme meidän tulee voida kurkata myös peiliin: vaikka teen jo monta asiaa erinomaisesti, voinko silti valmentajana tehdä jotain eri tavoin, että motivoisin ja tukisin vielä paremmin urheilijaa? Teenkö valmennusta itselleni vai urheilijalle? Motivoiko urheilijaa, jos hän saa kertoa mitä hän toivoo valmennukselta? Voisiko valmennus olla kehittämiskumppanuus, jossa valmentaja kehittää valmennettavaa ja toisaalta valmennettava kehittää valmentajaa valmentamaan? Miten nämä asiat viedään käytäntöön?

Asia 2) joka ei ole joko–tai vaan sekä–että

Tutkimusten mukaan lopettava urheilija tai nuori kaipaa usein valmentajalta muun muassa enemmän vuorovaikutteisuutta, kuuntelua, motivoivaa ja kannustavaa otetta, monipuolisen harrastamisen mahdollisuutta ja monipuolisia harjoitteita, luotettavuutta, osallistamista päätöksentekoon ja avoimuutta. Ja fakta on se, että olen tavannut useita jo huipullakin olleita urheilijoita, jotka ovat päättäneet uransa ainakin osittain näistä samoista syistä.

Näin ollen emme voi valmentajina todeta, että tämä on sitä humanismia mitä harrastepuoli vaatii, ei kilpaurheilu. Eikä tämä ole vain tyttöjen juttu - aikanaan on sanottu niinkin. Vaikka meillä on eri motivaatiotasolla ja eri motivaatiotekijöistä urheilevia, niin nämä nuoret (aikuisetkin) kaipaavat kuitenkin tiettyä pätevyyden tunteen kokemusta harrastukselta, johon valmentaja voi positiivisesti vaikuttaa. Toinen vaatii enemmän jotain, toinen enemmän jotain: olemme erilaisia kaikki.

Isossa kuvassa kuitenkin tutkimukset kertovat, että valmentajalta toivotaan entistä enemmän positiivista kannustusta ja tsemppaamista: eihän kukaan halua tuntea itseään huonoksi, tai lukita itseään tiettyyn kehitystasoon. Etenkään vapaa-ajallaan. Haluamme kehittyä ja jokainen tarvitsee siihen tukea: toinen enemmän, toinen vähemmän.

Coaching - potentiaalin maksimointi

Nämä positiiviseen psykologiaan perustuvat valmennusopit (coaching tutumpi termi tässä yhteydessä) sattuvat olemaan nyt hyvin kysyttäjä myös yrityspuolella (toki myös julkishallinnon ja kolmannen sektorin organisaatioissa). Johdolle, esimiehille ja kouluttajille tuutataan coachingia joka suunnasta yksilön ja yhteisön kehittämisvälineeksi. Businesscoaching kurssit sisällöltään perustuvat yksinkertaiseen ajatukseen ”coaching tähtää valmennettavan potentiaalin maksimointiin” (http://www.bci.fi/mita-coaching-on/). Tähtääkö valmennusfilosofiani tähän samaan?

Mielestäni on siis perusteltua monestakin syystä päästä yli siitä joko–tai ajattelusta, että motivoiva ja kannustava valmennus, joka perustuu valmennettavan vahvuuksien vahvistamiseen, olisi vain humaania lällyä, jota ei tarvita kilpaurheiluun. On varmasti totta, että monet huippu-urheilijat menevät läpi vaikka harmaan kiven ja osa meistä ei tarvitse ”ulkoisia” kannusteita ja tukijoukkoja niin paljoa kuin toiset. Meidän ei tulisi kuitenkaan joko–tai - ajattelulla jättää huomioimatta sitä joukkoa, joka kaipaa sitä toisenlaista lähestymistapaa. Mistä tiedämme montako huippu-urheilijaa (tai harrastajaa, valmentajaa, seuratoimijaa…) siitä joukosta saataisiin irti sopivilla tukimekanismeilla? Jos lopettaneiden joukko on 70 % teini-iässä niin luultavasti joku? Toiminko tai haluaisinko toimia valmentajana, mahdollistajana niiden kykyjen esiinnousulle? Tavoittelenko mahdollisimman monen valmennettavan potentiaalin maksimointia pitkällä tähtäimellä?

Miten maksimoida potentiali

Ja coachingin perusajatukseen liittyen: Mikä on paras tapa maksimoida potentiaali pitkässä juoksussa? Onko valmennustietämyksemme niin hyvää, että minä valmentajana määritän tuota potentiaalia vai olenko tukija, joka tukee ja mahdollistaa mahdollisimman hyvin niitä tekijöitä, joilla jokainen itse motivoituu etsimään parasta minää (fasilitaattori, mentori, sparraaja)? Onko niin, että tällaisilla tekijöillä voidaan vaikuttaa motivaatioon, sitoutumiseen ja urheiluun kiintymiseen? Miten se tapahtuu käytännössä?

Olemme urheiluvalmennuksessa monessa suhteessa edelläkävijöitä. Ja nämä asiat ovat monelle itsestään selviä, onhan meillä paljon loistavia valmentajia. Perusteltua lienee kuitenkin miettiä luommeko seuroihin entistä paremmin vetoa kiinnittämällä vielä enemmän huomiota näihin positiivisen valmennuksen ajatus- ja toimintamalleihin? Mahdollistammeko toimintatavallamme sekä enemmän huippuja että enemmän harrastajia? Ja saammeko enemmän eri motivaatiotekijöistä ponnistavia huippuja? Ja valmentajina: saammeko sekä enemmän tyydytystä minulle valmentajana että enemmän hyvän olon tunnetta nuorelle urheilijalle?

Miten tämä käytännössä toteutetaan?

Muun muassa näitä asioita pohdimme DOK – hankkeessa olevien seurojen kanssa ja kehitämme käytännön toimintamalleja seuratoiminnan laadun edelleen kehittämiseksi.

Olkaa yhteydessä, mitä ikinä aiheesta mieleen tuleekaan.


Lämpimin kesäterveisin

Tommi Malinen
Seuratoiminnan asiantuntija Drop out -hanke
p. 044 774 8825
tommi.malinen@hlu.fi